Tätä blogia kirjoittaa viidennellä kymmenellä huiteleva mieshenkilö, jota joskus ala-asteella eräs pari vuotta nuorempi koulutoveri joskus kutsui nimellä Paavi, ja kutsui muuten useamman vuosikymmenen senkin jälkeen.
Maata pitkin matkailu on ujuttautunut lomamatkailun muodoksi hiljalleen vuodesta 2010, kun ensimmäisen kerran kävin Interrail-passilla matkaten Italiassa asti, koska lentämällä Berliinissä ja Aachenissa matkan varrella käyminen olisi ollut liian kallista. Se sitten tuntuikin jotenkin kivalta ja jännältä. Viimeksi olin yksin matkassa 2019 Ruotsin, Tanskan, Saksan, Belgian ja Ranskan kautta Isoon-Britanniaan, jossa kävin Pohjois-Skotlannissa Thursossa, jossa sijaitsee saarivaltion pohjoisin rautatieasema. Se oli myös toistaiseksi viimeinen pidempi ilman matkaseuraa tehty matka, kun 2021 tapasin nykyisen elämänkumppanini. Sen jälkeen on tullut käytyä matkailemassa mm. Ruotsissa junalla sekä vähän kauempana Saksassa, Sveitsissä (joskin vain Baselissa), Ranskassa ja Espanjassa.
Olen lentoasemalla työskenneelleen isäni takia matkustanut lapsena aika paljon lentäen, joskin Eurooppaan rajoittuen, ja se ei ole aikuisiällä tuntunut enää yhtä jännittävältä kuin lapsena, eikä se myöskään tunnu tarpeelliselta. Viimeistään 2018 olin vahvasti sitä mieltä, ettei rajallinen aika ole hyvä tekosyy lentämiselle. Yhtään lentoa en ole lentänyt sitten tammikuun 2020, jolloin työnantajastani johtuen lensin Kajaanista Helsinki-Vantaalle. Nykyiseen työhöni ei onneksi liity työmatkoja, joiden takia tarvitsisi vääntää matkustustavasta. Lomamatkoista vallitsee melko hyvä konsensus puolison kanssa. Hyvänä kakkosena syissä matkustaa junalla fiilissyiden jälkeen on päästövertailu. Lyhyillä matkoilla sähköllä, tuotantotavasta riippuen ja riippumatta, kulkeva juna pärjää erittäin hyvin kaikkiin muihin kulkutapoihin verrattuna. Maaseudun Tulevaisuus , joka ei muuten ole lempilehteni, jopa otsikoi: “Juna on ylivoimaisesti vihrein kulkuneuvo”